Luovuuden lähde
Yhtenä harmaana marraskuisena päivänä tartuin siveltimeen. Edessäni oli vanha luonnoskirja ja muutama akryyliväri, pieniä jo vähän kuivahtaneitakin tuubeja. En ollut suunnitellut mitään. Oikeastaan olin koko ikäni ajatellut, etten osaa maalata.
Se oli tarina, joka oli kulkenut mukanani vuosikymmeniä: en osaa maalata.
Nuoruudesta pitkälle keski-ikään elämä täyttyi muista asioista. Työstä, velvollisuuksista ja arjen askareista, jotka helposti vievät kaiken tilan.
Tein kyllä monenlaista luovaa käsilläni, mutta maalaaminen ei kuulunut niihin asioihin, joihin uskoin pystyväni.
Sitten tuli raskas vuosi. Olin väsynyt, turhautunut, välillä myös vihainen. Silti jatkoin eteenpäin – velvollisuudesta, niin kuin moni meistä tekee.
Ja ehkä juuri siksi sinä myöhäissyksyn päivänä tapahtui jotain yllättävää.
Otin siveltimen käteen.
Vanhasta luonnoskirjasta löytyi tyhjä sivu. Puristin akryylimaalia paperille ja aloin maalata ilman suunnitelmaa. En tiennyt, mitä olin tekemässä. Mutta jostain syystä en myöskään pysähtynyt.
En voi sanoa, että olo olisi heti helpottanut. Pikemminkin tunsin jotain muuta. Ehkä raivoa ja samalla ihmetystä. Miksi olin yhtäkkiä alkanut maalata, vaikka olin koko elämäni sanonut itselleni, etten osaa?
Jälkeenpäin ajatellen juuri siinä hetkessä jokin muuttui. Ei siksi, että olisin yhtäkkiä oppinut maalaamaan. Vaan siksi, että ensimmäistä kertaa en enää kuunnellut sitä vanhaa lausetta: en osaa maalata.
Ikään kuin käsi olisi tiennyt jotain, mitä mieli ei vielä ollut ymmärtänyt.
Kun maalaus oli valmis, katsoin sitä hetken. Se näytti aivan tavalliselta. Ei erityisen upealta, mutta ei huonoltakaan. Mutta sillä ei ollut oikeastaan merkitystä. Tärkeää oli jokin muu. Olin maalannut.
Ja vasta myöhemmin ymmärsin, mitä siinä hetkessä oikeastaan tapahtui. Luovuus ei ollut kadonnut elämästäni. Se oli vain odottanut oikeaa hetkeä.
Kun maalaaminen alkoi toistua, huomasin vähitellen jotain yllättävää. En ollut enää tarttunut siveltimeen vain kerran. Aloin maalata uudelleen. Ja sitten taas uudelleen.
En siksi, että olisin halunnut oppia maalaamaan paremmin. Vaan siksi, että siinä tapahtui jotain, mitä en ollut pitkään aikaan kokenut.
Jossain vaiheessa ymmärsin, että siitä oli tullut minulle tärkeää. Ehkä jopa välttämätöntä.
Tilaa hengittää.
Tilaa olla hetken ilman suorittamista.
Vähitellen aloin myös ymmärtää jotain muuta.
Jos luovuus oli voinut palata minun elämääni näin yllättävällä tavalla, ehkä sama mahdollisuus on olemassa myös sinulle. Ehkä luovuus ei olekaan harvojen lahja. Ehkä se on jotain, joka odottaa meissä kaikissa.
Ehkä juuri siksi päädyin opiskelemaan taideterapiaohjaajaksi.
Ei siksi, että voisin opettaa sinua tekemään taidetta paremmin. Vaan siksi, että voisin avata sinulle oven siihen samaan kokemukseen:
luovuuteen, joka ei vaadi täydellisyyttä – vain uskallusta aloittaa.